11-vuotias kemistin alku ja harrastelija-salapoliisi Flavia De Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla vastaanottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä arkkua. Juuri junan saapuessa Flavia luo hivuttautuu pitkä muukalainen, joka kuiskaa hänelle salaperäisen kuuloisen viestin. Hetkeä myöhemmin asemalla kiirii kauhistunut huuto "Joku työnsi häntä!" Ja muukalainen makaa raiteilla junan pyörien murskaamana. Mutta kuka on miehen mainitsema Riistanvartija ja onko Flavia jo päässyt fasaanipaistileipien makuun, niinkuin hänet asemalla tavannut Winston Churchill epäilee?
Kanadalainen Alan Bradley asuu tätä nykyä Man-saarella ja "Kuolleet linnut eivät laula "on hänen kuudes Flavia De Luce-dekkarinsa. Kirjat sijoittuvat englannin maaseudulle ja kertovat 1950-luvun alusta.
Mielestäni sarjassa on jotain ihanan vanhanaikaista- Agatha Christiemaista tunnelmaa. Sarjan joka osassa toki tapahtuu murha, joskus useampikin, mutta silti kirjat eivät mässäile raakuuksilla. Ja itse päähenkilö Flavia on mainio tyyppi! Pikkuvanha, näsäviisas ja työntää nokkansa kaikkiin kylän asioihin uskoen olevansa fiksumpi kuin suurin osa ympärillä olevista aikuisista viilettäen ympäriinsä uskollisen polkupyöränsä Gladysin selässä. Rakastan häntä! Flavia on raikas tuulahdus dekkareiden päähenkilöiden vatsakkaassa tupakantuoksuisessa maailmassa.
Alussa jo mainitsin Flavian olevan kiinnostunut kemiasta. Kirjoissa vietetäänkin usein aikaa Flavian ullakko-laboratoriossa. Lukiessa olenkin miettinyt miten laaja kemian tietämys Alan Bradleylla täytyy olla ja minkä verran taustatyötä kirjat ovat vaatineet.
