Elolliset Iida Turpeinen

 

Vuonna 1741 luonnontutkija Georg Wilhem Steller seilaa Beringin retkikunnan mukana tutkimusretkelle, jonka tarkoituksena on etsiä meritie Aasiasta Amerikkaan. Amerikan mannerta he eivät saavuta, mutta löytävät jotain muuta: tarujen merenneidon, jättimäisen merilehmän.Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin ihmisiä varomaton ja houkuttelevan makuinen Stellerin merilehmä on jo metsästetty sukupuuttoon. 

1861 Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri lähettää Helsinkiin harvinaisen, kokonaisena säilyneen merilehmän luurangon. Merilehmän luurangon ympärille kietoutuu ihmiskohtaloita, tavoitteita ja unelmia, mutta se tuo mukanaan myös uuden, kauhistuttavan ymmärryksen lajien tuhosta ja ihmisen vaikutuksesta siihen.

Elolliset on joululahjakirja serkulta. Ensimmäinen ajatus kirja ennen sen toivomista oli onko kirja samankaltainen Anni Kytömäen kirjojen kanssa? Luonnon ja sen lajien katoamisen uhka ja useampi eri aikaan sijoittuva kertoja. Kirja oli kuitenkin ihan oma itsensä. Äärimmäisen kiehtova, älyllinen ja myös herättelevä. Paljon on maanpäältä lajeja hävinnyt aikojen saatossa ja paljon niitä tulee häviämään. Oli myös mielenkiintoista lukea lajien synnystä, solujen jakautumisesta, elollisten kehityksestä kulloinkin vallitsevia olosuhteita hyödyntäviksi.

Jos kirja alkaa vuodesta 1741 se luonnollisesti sisältää historiallista ajankuvaa. Historia on aina kiinnostanut minua, joten siinäkin mielessä Elolliset oli mieluisa.  Ihmisten asenteet ja ajattelutapa menneinä vuosisatoina verrattuna nykypäivään. On kohtuutonta ajatella esivanhempien ajatelleen  ja toimineen väärin. Ihmisten toiminta pitää suhteuttaa aikakauteen jota he ovat eläneet. Elämmekö tätä nykyä viisaammin? Sen voi jokainen itse määrittää. Varmaa on, että sadan tai kahden sadan vuoden päästä ihmiset pyörittelevät päätään 2020-luvun eläjien ratkaisuille.

Jen Calonita Älä kerro kuvastin

Äitinsä kuolemasta lähtien Lumikki on pysytellyt poissa äitipuolensa tieltä tämän hallitessa koko ajan kovenevin ottein valtakuntaa. Äitipuolen mukaan kuningas on hylännyt valtakuntansa ja rakkaan tyttärensä menetettyään järkensä ja Lumikin pitää pysytellä visusti linnan muurien suojissa turvassa ulkona vaanivalta pahuudelta. Mutta puhuuko äitipuoli totta? 

Elämä linnassa on hyvin tylsää ja päivät  pitkiä, joten Lumikki on pakahtumaisillaan innosta päästessään Metsästäjän kanssa keräämään kukkia metsään. Ja vielä tavallisesti niin tarkasti Lumikin liikkumista rajoittavan äitipuolen ehdotuksesta!

Kaikkihan me tiedämme mitä sitten tapahtuu. Tässä kirjassa Lumikki vain ei ole tahdoton tyttörassu, vaan tajuaa totuuden selvittyä äitipuolestaan olevansa valtakunnan asukkaiden ainoa toivo. Mutta miten tähän asti linnan vankina elänyt teinityttö pystyy nousemaan kuningatarta ja tämän mustan magian voimia vastaan?

Kirja kertoo uuden version vanhasta tutusta sadusta. Tässä kirjassa tosiaan Lumikki ei ole se, joka ottaa kohtalokkaan haukun omenasta. Omenalajike kirjassa muuten on Lumikin äidin jalostama 🍎 kirja myöskin tarjoaa selityksen sille, miksi Pahatar käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Tässä kirjassa taikapeilillä on vahvempi rooli kuin alkuperäisessä sadussa. Peili on hyvinkin aktiivinen toimija valtakunnan ja Pahattaren elämässä.

Kirja kuuluu Disneyn uuteen nuortenkirjasarjaan, joka kertoo oman versionsa tutuista saduista. Kirjan varasin heti, kun mainos siitä putkahti esiin netin syövereistä. Lumikkiin ja varsinkin kääpiöihin minulla on aivan erityinen suhde. Kotonani asuu kaksi seitsemästä kääpiöstä; Ujo ja Unelias. Heidät olen synnyttänyt itse kankaista, akryylimassasta ja akryylimaaleista. Opiskeluaikaan teimme sadusta nukketeatteriversion, jota kiersimme esittämässä Jyväskylän päiväkodeissa, perhekerhoissa ym. Oi niitä aikoja!

Täytyy myöntää, että tämän kirjan Lumikilla oli enemmän munaa kuin siinä alkuperäisessä versiossa. Ystävällinen ja lämminsydäminen hän toki on tässäkin versiossa. Voisi muutenkin sanoa, että tarina on päivitetty tälle vuosituhannelle. Kirjaa en antaisi kovin nuorelle lukijalle. Ehkä kymmenen vuotta voisi olla hyvä ikäraja. Onhan alkuperäinen satu synkkä sekin, mutta tässä versiossa Pahattaren mielen mustuus on viety vielä pidemmälle. Voin vain kuvitella miten visuaalisesti näyttävän elokuvan tästä Lumikkiversiosta saisi nykytekniikalla! 

Sarastus Virpi Hämeen-Anttila

1850-luvun Hämeen sydänmailla  Kuljukankaan torppaa asuttaa 17-vuotias Erik leskiäitinsä kanssa. Erik rakastuu vauraan talon samanikäiseen Briitta-tyttäreen, mutta torpparin poikaa ei ison talon isännäksi huolita-ei vaikka tämä olisikin opiskellut Kappalaisen siipien suojassa ja olisi tiedonjanoinen sekä teollistuvan maailman kehityksestä kiinnostunut. Suhteen paljastuttua Erik lähetetään opiskelemaan Suomen uuteen pääkaupunkiin Helsingforssiin. Erikin haaveena on maisterin arvo ja oma fabriikki. Mutta onnistuuko se Krimin sodan laineiden lyödessä Suomenlahden rannoille?

Sarastus aloittaa Virpi Hämeen-Anttilan uuden Synnyinmaa-romaanisarjan, joka sukeltaa Suomen vaiheisiin Venäjän vallan ajoista maan itsenäisyyden vuosiin. 

Kaksikymmenluvulle sijoittuva Axel Björk-sarja on kuulunut lukulistalleni vuosia ja dekkarisarjan uusin tulokas taitaa olla Joulupukin reessä matkalla Savoon päin. Joten kun uuden sarjan aloitusromaani oli saatavilla sähköisesti tokihan minä tartuin tilaisuuteen.

Täytyy myöntää, että alku hieman tahmoi. Säikähdin jo onko Hämeen-Anttila menettänyt lumovoimansa siirtyessään 1850-luvulle? Mutta ei sentään! Kirja kohosi siivilleen ja lähes ahmin sen loppuun. Flunssan kourissa kirjasta hujahti tänään kaksi kolmannesta.

Pidin kirjailijan tavasta käyttää vanhahtavaa kieltä. Historialliseen romaaniin se sopii. Paljon taustatyötä kirja on vaatinut. Historiaa kun ei voi mielinmäärin hatusta tempaista.

Kirjaa lukiessa jäin miettimään miten paljon maailma on muuttunut. Sääty-yhteiskunta rajoitteineen kulkee yhtenä kirjan teemoista. Suutari pysyköön lestissään-ajattelu on yleistä eikä säätykiipijää välttämättä hyvällä katsota. Ja se sukutausta! Köyhäkin ylimys on parempi kuin rikas nousukas; onhan hänellä NIMI, jota nousukkaalla ei luonnollisestikaan ole.

Lukiessa leikittelin ajatuksella miten olisin itse pärjännyt kirjan maailmassa. Täytyy myöntää, että vaikeaa olisi elo tuolloin ollut. En usko, että minusta olisi ollut alistumaan vain toisen sukutaustan tai aseman vuoksi 😉 

Kaisa Ikola Oikein nurin

 Anni, kolmikymppinen akateeminen pätkätyöläinen, kokee silloin tällöin itsensä epävarmaksi ja yksinäiseksi.Annin miehellä on menestyvä yritys ja parin talous on vakaalla tolalla, mutta Anni näkee elämästään puuttuvan jotain. Kun menevä sinkkuystävä Ninni kannustaa Annia perustamaan blogin, Annille avautuu aivan uusi ja ihana käsitöiden maailma. Tuoko neuleblogi Annin elämään toivottua muutosta ja mihin kaikkeen "sen oman jutun" löytäminen johtaakaan?

No, minut kirja johti takaisin blogimaailmaan 🥰 kirja on julkaistu vuonna 2011, joten siinä puhutaan Revontulihuivista, verkkoponchoista ym. tutuista asioista. Kirjasta tuli hyvinkin kodikas olo! Kun olin kesän mittaan välillä pyöritellyt blogimaailmaan palaamista mielessäni- jopa hommannut bluetooth-näppäimistön puhelimen pariksi- niin tämä kirja antoi sen viimeisen sysäyksen paluuseen Pesän reunalle ja tänne Riippumattoon. 

Kirja on selkeästi Annin kasvutarina itsensä ja oman juttunsa löytämisestä. Kirja on luokiteltu Romantiikka luokituksen alle kirjastossa, mutta mikään "ja niin he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti"- tarina kirja ei ole. Loppu jää ikäänkuin auki ja lukija voi itse mielesään miettiä kuinka päähenkilölle käy. Tämän syksyn aikana kirjaan on tulossa jatko-osa, joten ehkä siinä selviää mitä Annille on tapahtunut edellisen kirjan loputtua.

Kirja oli kuin Revontulihuivi. Lämmin ja sopivan kevyt seuralainen. Ei kuitenkaan liian kevyt eikä missään nimessä siirappinen, joten viihdyin kyllä kirjan parissa. Se mitä jäin kaipaamaan, oli kirjan lopusta sivu, jossa olisi ollut nettiosoitteita kirjassa mainittuihin ohjeisiin ja lankakauppoihin sekä Ravelryyn.