Kaarneen varjo Milla Keränen

 

Herran vuonna 1761 medisiinari Thomas Hope herää kuukausien jälkeen lääkehorteesta sekavana ja muistinsa menettäneenä. Hänen ystävänsä ja asuinkumppaninsa turkulaisen Kaarneen talon isäntä Alexander Keith, on kadonnut, mutta kukaan ei suostu Thomasille kertomaan mitä on tapahtunut. Naapurit kuiskivat paholaisesta ja talossa pidetyistä mystisistä täysikuun tapaamisista.

Yksi tapaamisissa käynyt on isänsä mukana kulkenut professorin tytär Elisabeth Augustin. Isänsä häpeällisenä pidetyn kuoleman jälkeen Elisabeth on menettänyt kaiken ja joutunut sukulaismiehen holhouksen alaiseksi. Itsenäisyyteen tottuneelle naiselle tämä on nöyryyttävää ja Elisabeth on valmis tekemään kaikkensa tilanteen helpottamiseksi. 

Autioitunut Kaarneen talo vetää puoleensa niin Thomasia kuin syvästi Alexanderia vihaavaa Elisabethiakin. Alexanderin katoaminen ei kuitenkaan ole ainoa salaisuus mitä lahoava talo kätkee sisäänsä.

Historiaa, mystiikkaa ja lääkeyrttejä. Kirjassa oli siis paljon minua kiinnostavia elementtejä. Kiinnostava kirja olikin. Kirjan päähenkilö Thomas ei voi sairastumisensa jälkeen luottaa täysin muistikuviinsa. Mikä on totta ja mikä laudatumin aiheuttamaa houreunta? Kaikki sanovat Alexanderin kuolleen, mutta Thomas ei ole varma. Niinpä Thomas ajautuu yhä syvemmälle pakkomielteeseensä Alexanderin löytämisestä. Se vie hänet myös matkalle  Kuopioon, mikä tuohon aikaan on ollut hyvin lähellä valtakunnan rajaa. Rajan läheisyys tuokin kirjaan juonenkäänteen, joka johtaa Thomasin lähes hengenvaaraan hänen luottaessaan väärään ihmiseen.

Kirjassa leikitellään paljon paholaisen ja muiden todellisuuden rajalla olevien hahmojen kanssa. Tämä tekee kirjaan tietyn "savuisuuden" tunteen. Toden ja mielipuolisuuden raja on hyvin häilyvä.

Kirja oli parempi kuin edellinen Milla Keräsen kirja. Tässäkin oli kaksi kertojaa, Thomas ja Elisabet, jotka vievät tarinaa eteenpäin. 

Useasti historialliset romaanit saavat minut tarkistelemaan mikä on totta ja mikä ei. Niin tälläkin kertaa. Oli pakko googlettaa Kuopion rytyjoulu. Kuopiossa tosiaankin on ollut 1700-luvulla kymmeniä kuolinuhreja vaatinut paniikkitilanne joulukirkossa, kun joku kirkkokansasta on ollut näkevinään savua. Tulipaloa ei kuitenkaan ollut, mutta syntyneessä paniikissa ihmisiä on tallautunut kuoliaaksi ja mm.pudonnut lehteriltä alas kohtalokkain seurauksin.

Veikko Huovinen Luonnonkierto

Ihmissusi-trilogian jälkeen viikko sitten  tarvitsin kipeästi lukemista aikani kuluksi. Kirjastoon en mitenkään päässyt, kun jo pelkän aamukahvin mittainen istuminen oli sietokyvyn rajoilla. Kahdenkymmenen kilometrin kirjastomatka olisi ollut täysin mahdoton tehtävä. Olisiko omissa kirjahyllyissä mitään tarpeeksi kevyttä, mutta samalla mielenkiintoista?

Ensin suuntasin askeleeni vieraskammariin. Kirjahyllyssä piti olla joskus kylätapahtuman arpajaisista voittamani "hömppäromaani". Niin, piti olla, mutta eihän sitä tietenkään löytynyt, kun olisin sitä tarvinnut.
Mutta lukemattomia kirjoja oli toki muitakin. Esimerkiksi toissa kesänä isäni sisareltaan saamansa Veikko Huoviset.  Tätini toi kirjoja ja äänikirjoja veljelleen pitkien sairaspäivien  kuluttamiseksi. Isän kunto oli kuitenkin jo tuossa vaiheessa niin heikko, että kirjat jäivät lukematta. Nyt otin yhden niistä käteeni.

Luonnonkierto on pakinoiden ja kertomusten kokoelma, joka perustuu Veikko Huovisen jäämistöstä löytyneisiin papereihin. Kirjoissa niitä ei ole aiemmin julkaistu, mutta Huovinen on kirjoittanut ne erilaisiin lehtiin tms. Tarinoiden kirjoitusaika on 50-90lukujen välillä. Kirjan viimeinen pakina on muistokirjoitus Suomen markalle.

Suurimmalta osalta kirja oli tuttua Huovista =) hersyvää kieltä, kainuulaista elämänmenoa ja erämaa-luonnon kuvaamista. Mukana oli myös 60-70-lukujen yhteiskunnan rakennemuutoksen ja kaupungistumisen  salaviisasta kritisointia. Pari kirjoitelmista tuntui "sormiharjoituksilta" ja jokunen tarina tuntui jäävän ikään kuin kesken. Ehkä pakina on yritetty saada mahtumaan tietyn mittaiseksi ja siksi tulee tunne, että tarina vedetään vauhdilla alas juuri sen saatua kunnolla ilmaa siipiensä alle.

Kieltämättä nautin kirjan tarinoista ja Huovisen tavasta kirjoittaa! Olen aina pitänyt hänen kirjoistaan ja niihin perustuvista tv-sarjoista. Ehkä kainuulainen  ja savolainen mielenmaisema ovat niin lähellä toisiaan, että tulee kotoisa olo =)