Sarastus Virpi Hämeen-Anttila

1850-luvun Hämeen sydänmailla  Kuljukankaan torppaa asuttaa 17-vuotias Erik leskiäitinsä kanssa. Erik rakastuu vauraan talon samanikäiseen Briitta-tyttäreen, mutta torpparin poikaa ei ison talon isännäksi huolita-ei vaikka tämä olisikin opiskellut Kappalaisen siipien suojassa ja olisi tiedonjanoinen sekä teollistuvan maailman kehityksestä kiinnostunut. Suhteen paljastuttua Erik lähetetään opiskelemaan Suomen uuteen pääkaupunkiin Helsingforssiin. Erikin haaveena on maisterin arvo ja oma fabriikki. Mutta onnistuuko se Krimin sodan laineiden lyödessä Suomenlahden rannoille?

Sarastus aloittaa Virpi Hämeen-Anttilan uuden Synnyinmaa-romaanisarjan, joka sukeltaa Suomen vaiheisiin Venäjän vallan ajoista maan itsenäisyyden vuosiin. 

Kaksikymmenluvulle sijoittuva Axel Björk-sarja on kuulunut lukulistalleni vuosia ja dekkarisarjan uusin tulokas taitaa olla Joulupukin reessä matkalla Savoon päin. Joten kun uuden sarjan aloitusromaani oli saatavilla sähköisesti tokihan minä tartuin tilaisuuteen.

Täytyy myöntää, että alku hieman tahmoi. Säikähdin jo onko Hämeen-Anttila menettänyt lumovoimansa siirtyessään 1850-luvulle? Mutta ei sentään! Kirja kohosi siivilleen ja lähes ahmin sen loppuun. Flunssan kourissa kirjasta hujahti tänään kaksi kolmannesta.

Pidin kirjailijan tavasta käyttää vanhahtavaa kieltä. Historialliseen romaaniin se sopii. Paljon taustatyötä kirja on vaatinut. Historiaa kun ei voi mielinmäärin hatusta tempaista.

Kirjaa lukiessa jäin miettimään miten paljon maailma on muuttunut. Sääty-yhteiskunta rajoitteineen kulkee yhtenä kirjan teemoista. Suutari pysyköön lestissään-ajattelu on yleistä eikä säätykiipijää välttämättä hyvällä katsota. Ja se sukutausta! Köyhäkin ylimys on parempi kuin rikas nousukas; onhan hänellä NIMI, jota nousukkaalla ei luonnollisestikaan ole.

Lukiessa leikittelin ajatuksella miten olisin itse pärjännyt kirjan maailmassa. Täytyy myöntää, että vaikeaa olisi elo tuolloin ollut. En usko, että minusta olisi ollut alistumaan vain toisen sukutaustan tai aseman vuoksi 😉 

Kaisa Ikola Oikein nurin

 Anni, kolmikymppinen akateeminen pätkätyöläinen, kokee silloin tällöin itsensä epävarmaksi ja yksinäiseksi.Annin miehellä on menestyvä yritys ja parin talous on vakaalla tolalla, mutta Anni näkee elämästään puuttuvan jotain. Kun menevä sinkkuystävä Ninni kannustaa Annia perustamaan blogin, Annille avautuu aivan uusi ja ihana käsitöiden maailma. Tuoko neuleblogi Annin elämään toivottua muutosta ja mihin kaikkeen "sen oman jutun" löytäminen johtaakaan?

No, minut kirja johti takaisin blogimaailmaan 🥰 kirja on julkaistu vuonna 2011, joten siinä puhutaan Revontulihuivista, verkkoponchoista ym. tutuista asioista. Kirjasta tuli hyvinkin kodikas olo! Kun olin kesän mittaan välillä pyöritellyt blogimaailmaan palaamista mielessäni- jopa hommannut bluetooth-näppäimistön puhelimen pariksi- niin tämä kirja antoi sen viimeisen sysäyksen paluuseen Pesän reunalle ja tänne Riippumattoon. 

Kirja on selkeästi Annin kasvutarina itsensä ja oman juttunsa löytämisestä. Kirja on luokiteltu Romantiikka luokituksen alle kirjastossa, mutta mikään "ja niin he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti"- tarina kirja ei ole. Loppu jää ikäänkuin auki ja lukija voi itse mielesään miettiä kuinka päähenkilölle käy. Tämän syksyn aikana kirjaan on tulossa jatko-osa, joten ehkä siinä selviää mitä Annille on tapahtunut edellisen kirjan loputtua.

Kirja oli kuin Revontulihuivi. Lämmin ja sopivan kevyt seuralainen. Ei kuitenkaan liian kevyt eikä missään nimessä siirappinen, joten viihdyin kyllä kirjan parissa. Se mitä jäin kaipaamaan, oli kirjan lopusta sivu, jossa olisi ollut nettiosoitteita kirjassa mainittuihin ohjeisiin ja lankakauppoihin sekä Ravelryyn.

Alan Bradley Kuolleet linnut eivät laula

11-vuotias kemistin alku ja harrastelija-salapoliisi Flavia De Luce on perheensä kanssa rautatieasemalla vastaanottamassa vuosia sitten kadonneen äitinsä arkkua. Juuri junan saapuessa Flavia luo hivuttautuu pitkä muukalainen, joka kuiskaa hänelle salaperäisen kuuloisen viestin. Hetkeä myöhemmin asemalla kiirii kauhistunut huuto "Joku työnsi häntä!" Ja muukalainen makaa raiteilla junan pyörien murskaamana. Mutta kuka on miehen mainitsema Riistanvartija ja onko Flavia jo päässyt fasaanipaistileipien makuun, niinkuin hänet asemalla tavannut Winston Churchill epäilee?

Kanadalainen Alan Bradley asuu tätä nykyä Man-saarella ja "Kuolleet linnut eivät laula "on hänen kuudes Flavia De Luce-dekkarinsa.  Kirjat sijoittuvat englannin maaseudulle ja kertovat 1950-luvun alusta.
Mielestäni sarjassa on jotain ihanan vanhanaikaista- Agatha Christiemaista tunnelmaa. Sarjan joka osassa toki tapahtuu murha, joskus useampikin, mutta silti kirjat eivät mässäile raakuuksilla. Ja itse päähenkilö Flavia on mainio tyyppi! Pikkuvanha, näsäviisas ja työntää nokkansa kaikkiin kylän asioihin uskoen olevansa fiksumpi kuin suurin osa ympärillä olevista aikuisista viilettäen ympäriinsä uskollisen polkupyöränsä Gladysin selässä. Rakastan häntä! Flavia on raikas tuulahdus dekkareiden päähenkilöiden vatsakkaassa tupakantuoksuisessa maailmassa.

Alussa jo mainitsin Flavian olevan kiinnostunut kemiasta. Kirjoissa vietetäänkin usein aikaa Flavian ullakko-laboratoriossa. Lukiessa olenkin miettinyt miten laaja kemian tietämys Alan Bradleylla täytyy olla ja minkä verran taustatyötä kirjat ovat vaatineet.

Veikko Huovinen Luonnonkierto

Ihmissusi-trilogian jälkeen viikko sitten  tarvitsin kipeästi lukemista aikani kuluksi. Kirjastoon en mitenkään päässyt, kun jo pelkän aamukahvin mittainen istuminen oli sietokyvyn rajoilla. Kahdenkymmenen kilometrin kirjastomatka olisi ollut täysin mahdoton tehtävä. Olisiko omissa kirjahyllyissä mitään tarpeeksi kevyttä, mutta samalla mielenkiintoista?

Ensin suuntasin askeleeni vieraskammariin. Kirjahyllyssä piti olla joskus kylätapahtuman arpajaisista voittamani "hömppäromaani". Niin, piti olla, mutta eihän sitä tietenkään löytynyt, kun olisin sitä tarvinnut.
Mutta lukemattomia kirjoja oli toki muitakin. Esimerkiksi toissa kesänä isäni sisareltaan saamansa Veikko Huoviset.  Tätini toi kirjoja ja äänikirjoja veljelleen pitkien sairaspäivien  kuluttamiseksi. Isän kunto oli kuitenkin jo tuossa vaiheessa niin heikko, että kirjat jäivät lukematta. Nyt otin yhden niistä käteeni.

Luonnonkierto on pakinoiden ja kertomusten kokoelma, joka perustuu Veikko Huovisen jäämistöstä löytyneisiin papereihin. Kirjoissa niitä ei ole aiemmin julkaistu, mutta Huovinen on kirjoittanut ne erilaisiin lehtiin tms. Tarinoiden kirjoitusaika on 50-90lukujen välillä. Kirjan viimeinen pakina on muistokirjoitus Suomen markalle.

Suurimmalta osalta kirja oli tuttua Huovista =) hersyvää kieltä, kainuulaista elämänmenoa ja erämaa-luonnon kuvaamista. Mukana oli myös 60-70-lukujen yhteiskunnan rakennemuutoksen ja kaupungistumisen  salaviisasta kritisointia. Pari kirjoitelmista tuntui "sormiharjoituksilta" ja jokunen tarina tuntui jäävän ikään kuin kesken. Ehkä pakina on yritetty saada mahtumaan tietyn mittaiseksi ja siksi tulee tunne, että tarina vedetään vauhdilla alas juuri sen saatua kunnolla ilmaa siipiensä alle.

Kieltämättä nautin kirjan tarinoista ja Huovisen tavasta kirjoittaa! Olen aina pitänyt hänen kirjoistaan ja niihin perustuvista tv-sarjoista. Ehkä kainuulainen  ja savolainen mielenmaisema ovat niin lähellä toisiaan, että tulee kotoisa olo =)

Maggie Stiefvater Väristys-trilogia

H-pöllö kirjoitti omassa blogissaan ettei kirjaston lasten- ja nuortenosastolle ole ikärajaa =) Se on totta ja omatkin askeleeni suuntaavat kohti nuortenosastoa usein kirjastoreissulla. Varsinkin jos en ole löytänyt mitään mielenkiintoista aikuisten puolelta. Nykyisin nuorille on tarjolla paljon fantasiaa, joka kiehtoo  myös tällaista hieman varttuneempaa neitoa. Muutakin kuin verisiä taistoja ja luotaantyöntäviä örkkejä.

Pari viikkoa sitten kirjastossa silmiini osui kirjakolmikko, joka ei ulkonäöllisesti ollut kovinkaan vetoava, mutta takakansitekstit saivat kiinnostumaan.

Kyseessä oli Virginian maaseudulla asuvan Maggie Stiefvater:n Väristys-trilogia.

Kirjoista ensimmäinen alkaa metsästä, jonne susilauma on raahannut 11-vuotiaan Gracen. Sudet ovat aggressiivisia, mutta metsästä tulee  susi, joka estää muita repimästä tyttöä palasiksi. Vaikka susi murisee toisille, ei Grace pelkää vaan muistaa suden katseen ja kaipaa "omaa suttaan" pelastautumisensa jälkeen. Susi näyttäytyykin välillä metsän reunassa- mutta ei koskaan kesällä.

Kuusi vuotta myöhemmin sudet hyökkäävät nuoren pojan kimppuun aiheuttaen tämän kuoleman ja kaupunkiin hysterian, joka johtaa susijahtiin. Jahdin ollessa käynnissä Grace löytää perheensä kuistilta alastoman,vertavuotavan ampumahaavan saaneen nuoren miehen, Samin, jonka silmissä on jotain viiltävän tuttua... 

Pystyykö nuorten orastava suhde toimimaan, kun Sam ei voi paljastaa totuutta itsestään ja miten lauman käy koko ajan susivihamielisemmäksi käyvässä kaupungissa? Ja miten käy Gracen joka sai pureman lauman siepatessa hänet lapsena?  

Olen aina pitänyt susista. Jollain tasolla susi on voimaeläimeni- vapaa, voimakas ja laumaansa puolustava. Olisi ihanaa joskus nähdä vapaasti liikkuva susi. Hieman lähempää kuin se yksilö joka 90-luvulla hölkkäsi peltomme takalaidassa äitienpäivän iltana.

  Pidän myös rakkaustarinoista, joissa on traaginen pohjavire  ; ) ja toki myös myyttisistä olennoista.   Eihän trilogia toki mitään korkeakirjallisuutta ollut, mutta erittäin viihdyttävä lukukokemus ja täytyy myöntää, että kyllä jouduin muutaman kerran silmäkulmiani pyyhkäisemään. Tosin siihen ei nykyään paljoa vaadita. Mitä vanhemmaksi tulen, sen herkemmäksi olen käynyt. Sniip!

Oikeastaan ainoa mikä kirjoissa häiritsi oli vasemmalla kädellä tehty oikoluku! Kirjoitusvirheitä pilvin pimein ja kaiken huippuna alkuperäisen kirjan thursday oli käännetty tiistaiksi! Ainakin päättelisin niin, koska kirjassa kuitenkin puhutaan keskiviikon terapiasta, jonka jälkeisenä päivänä vanhemmat riitelevät aina silmittömästi. Eihän se silloin voi tiistai olla?! 

Leena Lehtolainen Viattomuuden loppu

Leena Lehtolaisen kirjoja olen lukenut varmaankin parikymmentä vuotta, joten hänen dekkariinsa tarttuminen on kuin tapaisi vanhan tuttavan ja Maria Kallio kuin naapuri jonka läsnäoloon on tottunut ja jolle huikkaa huomenen postilaatikolla tavatessa =) Tosin suhteemme on viime vuosina hieman jäänyt tauolle ja täytyy myöntää, että tämäkin kirja päätyi kotiini vahingossa. Unohdin peruuttaa kirjakerhon kuukaudenkirjapaketin.

Kirja alkaa seksuaalirikoksista tuomionsa kärsineen Tuula Lahti-Haapalan vankilasta vapautumisesta. Nainen kuitenkin kohtaa väkivaltaisen kuoleman muutama tunti vapautumisensa jälkeen. Koska Lahti-Haapalan uhrit ovat olleet tekojen aikaan esiteinejä, päätyy hänen surmansa lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osastolle, jota Maria Kallio johtaa. Onko nainen päätynyt uhriksi sattumalta vai onko murhaaja joku hänen uhreistaan? Miten kukaan ylipäätään edes olisi tiennyt vankilasta vapautumisesta?

Aiheensa takia kirja oli rankkaa luettavaa. Täytyy myöntää, että vaikken kirjan tapahtumista unta nähnytkään niin kirjan "likaisuuden" tuntu seurasi uniin parina yönä. Muutenkaan kirja ei mielestäni ollut aivan parasta Lehtolaista. Ei toki huonoinkaan. Sellainen "kirjaston kirja"-tasoa. Lukee kerran, mutta se siitä.

Loppuratkaisu tuntui aluksi epäuskottavalta suomessa tapahtuvaksi, mutta tarkemmin mietittynä ei sitä ehkä olekaan. Tämä maa ei enää ole viaton lintukoto ja "näkymätön" nuori voi kohdata mitä vain mikäli ei osaa puolustautua tai omaa turvaverkkoa.

Kirja sai kieltämättä pohtimaan nykyaikaa ja sitä miten koko maailma käytännössä on yhden hiiren  klikkauksen päässä niin hyvässä kuin pahassakin. Jäin myös miettimään nykynuorten seksuaali-identiteetin kehittymistä. Miten muodostaa kuva oikeasta ja väärästä kun sopivilla hakusanoilla löytää niin hardcorea, S/M:ää kuin plastiiikkakirurgin muokkaamia ihmisvartaloitakin jotka ovat kaukana todellisuudesta ja siitä millaiseksi oma kroppa on kehittymässä.

Mikko Kamula Iso härkä

Vuosi sitten sain (toiveesta) serkultani Mikko Kamulan esikoisteoksen Ikimetsien sydänmailla. Täytyy tunnustaa että en malttanut odottaa kirjaa niitä paria päivää mitä kirjan saamisen ja syntymäpäivänäni väliin jäi =) kirja tuli ahmittua parissa päivässä ja jäin odottamaan jatkoa.

Muutama  viikko sitten kirja palautui mieleeni uusien lahjakirjojen saapuessa luokseni. Milloinkahan se saisi jatkoa? Tiesin Kamulan kirjoittaneen esikoistaan useamman vuoden, mutta taustatyöhän on jo osittain valmiina. Ehkäpä... ja niinhän nettikirjakaupan sivuilla seikkailu tuotti kuin tuottikin tulosta! Jatkoa kirjasarjaan oli ilmestymässä viikolla 13 ❤ sehän on pääsiäisviikko!   Eli jos kirjan ennakkotilaa, niin se saapuu luokseni juuri pyhiksi!!! Ihanaa!

Torstaina se sitten oli hyppysissäni ❤

Kirja jatkaa edellisestä kirjasta tutun Rautaparran perheen tarinaa 1480-luvun etelä-Savossa. Kirjan tarina etenee perheen lasten Tenhon  (noin10-12v), Varpun  ("rippikouluiässä") ja Heiskan (16-18v) silmin katsottuna. 

Vaikka Suomi tuohon aikaan jo virallisesti olikin kristitty maa, uskoivat ihmiset varsinkin syrjäseuduilla edelleen niihin samoihin luonnonjumaliin ja myyttisiin hahmoihin mihin oli uskottu aikojen alusta saakka. Kirjaan onkin kirjoitettu mukaan niin maahisia, riihen ja kodin haltioita kuin Aliseen maailmaan menneitä kuolleita läheisiä. Kirja siis flirttailee fantasiakirjallisuuden suuntaan niinkuin edeltäjänsäkin, mutta ainakaan minua se ei haittaa. Päinvastoin! 

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta niinkuin myös kansanperinteestä, joten Kamulan kirjasarja on varsinainen herkkupala ❤ hieman jouduin himojani hillitsemään, että sain kirjan 603 sivua riittämään koko pääsiäiseksi =) eilen se sitten loppui ja loppuikin tavalla joka saa odottamaan malttamattomana seuraavaa osaa! Niin tiiviisti pääsiäistäni savolaisessa savupirtissä vietin, että hetken oli ihan pöllämystynyt ja tyhjä olo kirjan kansien painuttua kiinni. Naureskelinkin joku päivä Maajussille pyhinä vaivanneen päänsäryn johtuvan savupirtissä leijailevasta häkäkaasusta =)

Ja kirjan nimessäkin mainittu Iso härkä- se ei olekaan ihan mikä tahansa hyvin syönyt mullikka vaan myös Kalevalasta tuttu myyttinen jättiläinen.